Pellonpään ja Pöystin tähdittämä Pankkiherroja 6.12.

”Pellonpää on Pankkiherroissa aivan maaginen. Se ikään kuin leijailee. Viimeisinä aikoinahan Peltsin yhtäläisyydet Toivo Mäkelään lopullisesti paljastuivat…”
- Aki Kaurismäki

Elokuvakulttuuriyhdistys Arkadin jatkaa itsenäisyyspäiväelokuvien sarjaansa Sulevi Peltolan ohjaamalla, tähänkin ahneutta ja keinottelua seuraavan taloudellisen ja henkisen romahduksen aikaan niin hyvin sopivalla Eino Leino-filmatisoinnilla Pankkiherroja (1993). Pääosissa näyttelevät Matti Pellonpää & Lasse Pöysti.

Tervetuloa!
Kari Pirhonen, Arkadin ry:n ohjelmistosuunnittelija

Aika: 6.12.2011 kello 15.00.
Paikka: Andorra (Eerikinkatu 11).
Vapaa pääsy.

Kiitokset:
Eerikinkadun kulttuuriravintolat, Like/Tommi Tukiainen, Yleisradio

Lauri Timonen: Pankkiherroja

Eino Leinon julma, tyyliltään jonnekin Kafkan ja Gogolin puoliväliin sijoittuva satiiri muistuttaa avointa sotatilaa. Rahamaailman likaviemäreitä henkilökohtaisen riskinoton äärirajoilla koluavien bisnesmiesten kohtalot päättyvät toistuvasti yksinäisiin pistoolinlaukauksiin, aivan kuin samaa ikiaikaista ja ennalta määrättyä kaavaa noudattaen.

Hämmentävintä ja pelottavinta Pankkiherroissa (1914) on tarinan täydellinen ajattomuus. Vuoden 2011 perspektiivistä on helppoa aistia Islannin, Kreikan, Irlannin tai Italian tilanteille ominaiset taustarakenteet. Vastaavasti Leinon päähenkilöiden seksuaalisesti ja päihteidenkäytöllisesti holtiton hummaaminen tuo auttamattomasti mieleen Wall Streetin – ”rahan ja vallan kadun” – keinottelijoille tyypillisen kokaiinin ja prostituoitujen tarjoamien hetkellisten hurmosten unitilan, jossa illuusio ja itsepetos ovat nielaisseet sisuksiinsa kaiken todellisuudentajun ja lopulta ihmisyydenkin.

Leinon keskushenkilö Antti Puuhaara on häivyttänyt itsestään kaikki talonpoikaisesta syntyperästä muistuttavat piirteet. Keplottelun ja likaisen laskelmoinnin lähes symbioottiseksi oheisilmiöksi kasvaa pian myös erotiikan ja syrjähyppyjen syöksykierre, joka ajaa aviossa olevan perheellisen miehen yhä syvempään turmioon.

Leino kirjoittaa:
”Pankissa hän oli sama säntillinen, täsmällinen virkamies kuin ennenkin, mutta päivä päivältä aina haluttomampi ja ikävystyneempi, toimien yhä enemmän ikään kuin ulkopuolelta itseään. Hänen henkinen painopisteensä alkoi siirtyä vitkaan ja varmasti sinne, minne jo heti oli siirtynyt hänen aistillisensa. Erotiikka sai yhä suuremman vallan hänessä. Hän, joka oli ollut niin monta vuotta naimisissa, huomasi nyt vasta, ettei hän vielä tähän saakka ollut tiennyt, mitä todellinen, hillitön, pakanallinen rakkausnautinto olikaan…Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan kuiluun ja pyörteeseen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.”

Fennian, Kämpin ja Catanin kabinettien varjomaailmat vetävät lopulta syntiset ja paatuneet sielut mukaansa, yksi kerrallaan, mutta rattoisat kokkapuheet ja kosteaa täyteyttään loiskuvat maljat alkavat kohta osoittaa hedonistisissa nautiskelijoissaan myös myrkytyksen oireita. Pian on enää mahdotonta erottaa narria yli-ihmisestä ja hellyyttä petomaisuudesta. Ja kaiken temmeltämisen varjossa lähestyy myös ratkaisun viimeiset avaimet sisältävä yhtiökokous…

Alkuperäisen kirjan alaotsikko – ”Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä” – pitää yhä tänäkin päivänä kutinsa. Sulevi Peltolan vuonna 1993 ohjaama yhdeksänosainen televisiosarja hyödyntää kerronnassaan noihin aikoihin vielä uudenkarheaa taustakuvatekniikkaa, jossa henkilöt elävät keskellä vanhoista arkistofilmeistä luotua helsinkiläismaisemaa.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään ”entisistä ajoista”, sillä kulisseista ja talojen seiniltä saattavat välillä kurkistaa esimerkiksi alati ajankohtaisen Paavo Väyrysen juonikkaan kehäketun kasvot.

Vanhan tekstin ja modernin kerrontaratkaisun välinen ristiriita tuottaa Peltolan sarjaan kiehtovan kokonaismaailman, joka tukee ennemminkin päähenkilön harhaista ja moniaalle polveilevaa mielenmaisemaa kuin luo varsinaista autenttista aikalaistunnelmaa. Kertojahahmona toimii Lasse Pöysti ja varsinaisessa pääroolissa seikkailee Eino Leinoa suuresti ihaillut Matti Pellonpää, jonka yhdeksi viimeisistä töistä Pankkiherroja jäi. Sähköisissä kulisseissa luontevasti eksyneenä hahmona huojuva näyttelijä tuo tulkintaansa aitoa kalpeutta ja rappion vimmaa.

Aki Kaurismäki on todennut tästä roolityöstä: ”…Peltsi on siinä aivan maaginen. Se ikään kuin leijailee. Viimeisinä aikoinahan Peltsin yhtäläisyydet Toivo Mäkelään lopullisesti paljastuivat…”

Kaupunkimaiseman kalvas valo toreineen, kujineen ja satamineen muodostuu oivalliseksi kulissiksi tälle hiipimällä toteutetulle kujanjuoksulle, jossa riemun ja remuamisen lunnaat odottavat mahdollisesti jo seuraavan kulman takana ensimmäisen viivästyneen maksuerän suorittamista ja liike-elämän kapea ja nihkeä moraali astuu huoletta ja huomaamatta suoraan Leinon kuvaamista viime vuosisadan alun tunnelmista sekä 1980-luvun bisneshurmoksen aiheuttamiin katkeriin, paljonkin nähneitä silmiä kirveleviin jälkihöyryihin, että – paradoksaalista kyllä – myös suoraan vuoden 2011 itsenäisyyspäiväänsä viettävän globalisoituneen Suomen kapitalistiseen ytimeen.

Eino Leinon, Lauri Timosen ja muiden lähteiden pohjalta.