Stondis – muistoissamme Gerard Damiano

Elokuvakulttuuriyhdistys Arkadin järjestää Gerard Damianon (1928 – 2008), pornoelokuvan suuren auteurin, elämäntyötä kunnioittavan juhlanäytöksen.

Päivän aluksi esitetään maailman kuuluisimman pornoelokuvan tekemisestä ja pornokulttuurin synnystä kertova dokumentti Inside Deep Throat.

Tämän jälkeen keskustellaan esimerkkien kautta pornosta ja pornon ja ihmisen suhteesta teemalla Pornon monimuotoisuus. Seminaarissa ovat mukana filosofian professori Timo Airaksinen, Pornoakatemia-tutkielman toimittanut taidehistorioitsija Harri Kalha, Sexpo-säätiön puheenjohtaja ja seksuaalietiikan tutkija Tommi Paalanen, kansanedustaja, hypnologi, psykologi, rock-muusikko Pertti “Veltto” Virtanen sekä tutkijatohtori Annamari Vänskä.

Päivän päättää Gerard Damianon taiteellisesti kunnianhimoisin työ, pornoelokuvan mestariteokseksi mainittu The Story of Joanna (esittely alla).

Helsingissä lauantaina 20.12.2008
Paikka: Andorra (Eerikinkatu 11)

Ohjelma:
15.30: Fenton Bailey & Randy Barbato: Inside Deep Throat (92 min., 2005. 35 mm.)
17.30: Pornon monimuotoisuus-seminaari
19.00: Gerard Damiano: The Story of Joanna (72 min, 1975. 35 mm.)

Päivälippu: 7 euroa
K-18
www.arkadin.fi
Puh: 050 4688713

Kiitokset: Night Visions/Antti Suonio ja co., Timo Airaksinen,
Andorra-kulttuurikompleksi/ Antti Halttunen, Harri Kalha, LIKE/ Tommi Tukiainen,
Nordic Film, Tommi Paalanen, Pertti Virtanen, Annamari Vänskä.

THE STORY OF JOANNA (1975)

“Everyone wants to be loved, don´t they?”

Gerard Damiano tunnetaan ainaisesti tahallisen hölmön Deep Throatin (1972) ohjaajana. Historiaa mullistanut mutta elokuvallisesti sangen epäkiinnostava työ kuitenkin kalpenee ohjaajan todellisten pääteosten The Devil in Miss Jones (1973) ja The Story of Joanna (1975) rinnalla. Molemmat ovat kuin Deep Throatin vastakohtia: synkkiä, taiteellisesti kunnianhimoisia tarinoita tuomituista sieluista matkalla helvettiin.

The Story of Joannan yhteydet S/M-kirjallisuuden klassikkoon O:n tarina (1954) ovat nimellisiä. Pornoelokuvan taitavimpiin näyttelijälahjakkuuksiin lukeutuva Jamie Gillis (1943-) esittää rikasta aristokraattia Jasonia, joka kietoo nuoren ja alistuvan Joannan (Terri Hall, 1953-2007) pauloihinsa. Sadomasokistisessa suhteessa osaa näyttelee myös bi-seksuaalinen hovimestari (Zebedy Colt, 1929-2004). Pelin taustalla kummittelee Jasonin synkeä mutta lohdullinen päämäärä.

The Story of Joanna on monessa mielessä poikkeuksellinen teos. Se on elokuvahistorian harvoja vakavasti otettavia yhdistelmiä hardcore-seksiä ja
sadomasokismia. Ballerinakoulutuksen saaneen Hallin alastontanssikohtaus on huikean kaunista katseltavaa. Miesten välisen seksin kuvaaminen heteroille suunnatussa elokuvassa on ollut uraauurtavaa ja hätkähdyttää yhä.

The Story of Joanna lukeutuu pornoelokuvan harvoihin todellisiin mestariteoksiin.
- Anonyymi

Latvian elokuvapäivät

LATVIAN ELOKUVAPÄIVÄT

Elokuvakerho Arkadin järjestää yhteistyössä Latvian tasavallan suurlähetystön, maakunnallisten elokuvakeskusten ja Rozentals-seuran kanssa Latvian elokuvaviikon Helsingin osuuden, jossa mukana mm. kohuttu THE SOVIET STORY, jo neuvostoklassikoksikin ylennyt SHADOW OF DEATH sekä Irina Pilken ainutlaatuisiin piirroksiin pohjautuva animaatio-dokumenttielokuva A LITTLE BIRD’S DIARY.

Esityspaikka: Andorra (Eerikinkatu 11)
Liput 2 euroa

Elokuvat tekstitetty englanniksi, paitsi osa animaatioista ja lyhytelokuvista ilman tekstitystä.

Ma 15.12. kello 17.00: Gunars Piesis: SHADOW OF DEATH (Naves Ena, 1971) 79 min

Ma 15.12. kello 19.00: Egils Snore: THE SOVIET STORY (Padomuju Stäts, 2008)86 min

Ti 16.12. kello 17.00: Viesturs Kairiss: THE DARK DEER (TUMSIE BRIEZI, 2006), 85 min

Ti 16.12. kello 19.00: Animaatio- ja lyhytelokuvapotpuri: Hercs Franks: TEN MINUTES OLDER (Par 10 minutem vecaks, 10 min.); Hercs Franks: THE SONG OF SONGS (Augsta Dziesma, 10 min.); Laila Pakalnina: LINEN (Vela,10 min.); Laila Pakalnina: DREAMLAND (Leiputrija,35 min.); Dainis Klava: SEA OF ATTRACTIONS (Piejura, 26 min.); Edmunds Jansons: A LITTLE BIRD’S DIARY (Ar Ciza acim, 26 min).

ELOKUVAT:
Gunars Piesis: SHADOW OF DEATH (Naves Ena, 1971) 79 min

Kalastajaryhmä on ajautunut jäälohkareen päällä avomerelle. Myrsky ja aallot kuitenkin rikkovat sitä. Tilanne on vaativa koetus kaikille. Jokainen haluaa pelastaa oman nahkansa, mutta se ei ole mahdollista kyseisissä olosuhteissa. Heidän on kohdattava kohtalonsa yhdessä. Kun he ovat jo menettäneet toivonsa, pelastus ilmestyy. Heidän on kuitenkin selvittävä vielä yhdestä haasteesta – veneessä ei ole tilaa kaikille. Kolmen miehen on jäätävä meren armoille. Elokuva on mukaelma latvialaisen kirjailijan Rudolf Blaumanisín kuuluisasta romaanista.

Egils Snore: THE SOVIET STORY (Padomuju Stäts, 2008) 86 min

24. Bostonin elokuvajuhlilla Mass Impactilla palkittu The Soviet Story on järkyttävä kertomus siitä, miten Leninin perustama ja Stalinin johtama totalitaristinen kommunistivaltio auttoi Hitlerin natsitotalitarismia taistelemaan juutalaisia vastaan ja miten Leninin & Stalinin valtio massamurhasi omia kansalaisiaan teollisessa mittakaavassa ja kauan ennen natseja.

The Soviet Story sisältää vanhoja ja harvinaisia dokumenttiotoksia, jotka kertovat esim. luurangonlaihoiksi kutistuneista 7 miljoonasta ukrainalaisesta, jotka harkitusti tapettiin nälkään ja joiden vilja myytiin läntisille markkinoille.

The Soviet Story muistuttaa SS:n ja KGB:n hyvästä yhteistyöstä, venäläisten joukkokarkotuksista, kansanmurhista, Gulagin vankileireistä ja niillä tehdyistä lääketieteellisistä kokeista.

The Soviet Story näyttää, miten ruumiita työnnetään puskutraktorilla joukkohautaan. Se kertoo lapsista, vanhuksista, ihmisistä vailla toivoa; siis kuvastoa, jonka yhdistämme ensimmäiseksi Auschwitzin-keskitysleiriin.

The Soviet Story todistaa uhreista, tappamisesta, väkivallasta, Valtion kaikkivoipaisuudesta ja yksilön avuttomuudesta; se kertoo dokumentoidun tarinan Neuvostoliitosta.

The Soviet Story on ennenkokematon matka pimeyden sydämeen ja neuvostokommunismin
ytimeen…
Viesturs Kairiss: THE DARK DEER (TUMSIE BRIEZI) Latvia 2006), 85 min

17-vuotias Ria, herkkä ja arvaamaton luonnonlapsi täynnä salaisuuksia, on tämän tarinan pääosassa. Rian äiti on ollut onnettomuudessa, eikä ole puhunut tyttärensä syntymästä lähtien. Perhe kasvattaa peuroja myyntiin, mutta kauppa ei luista kovin hyvin. Ansaitakseen rahaa isä päättää järjestää metsästysretken. Kun saksalaiset metsästäjät saapuvat peuratarhaan, Ria aloittaa epätoivoisen taistelun eläinten hengen puolesta. Monimutkaiset perheolot kuitenkin johtavat Rian eniten rakastamien olentojen raivoisaan ja epätoivoiseen tappamiseen. Traaginen draama nykyaikaisessa mutta epätavallisessa ympäristössä; Peuratarha jonka keskellä elokuvan päähenkilöt elävät lähes sidottuina toisiinsa, villieläinten ja omien patoutuneiden tunteidensa ympäröimänä.

Hercs Franks: TEN MINUTES OLDER (Par 10 minutem vecaks) 10 min

Laila Pakalnina: LINEN (Vela) ei tekstitystä, no subtitles, 10 min
Joka ikisenä päivänä mies vie pyykkiä lastensairaalaan ja joutuu kohtaamaan elämän ja kuoleman. Voiko elämää ja kuolemaa olla joka päivä?

Dainis Klava: SEA OF ATTRACTIONS (Piejura) ei tekstitystä, no subtitles, 26 min

Pieni kaistale merenrantaa on ei-kenenkään-maata, se kuuluu yhtäläisesti niin merelle kuin maallekin. Mikä tekee tästä alueesta kiinnostavan, on sen
uskomaton, lähes magneettinen vetovoima ihmisiin. Tästä oudosta, houkuttelevasta voimasta johtuen merenrannat muuttuvat kaikenlaisten
ihmisten “leikkikentiksi”, joilla jokainen on syventynyt omaan erityiseen “leikkiinsä”. Tämä elokuva esittää oman, ironisen näkemyksensä yhdestä
tällaisesta paikasta Itämeren rannalla.

Hercs Franks: THE SONG OF SONGS (Augsta Dziesma) ei tekstitystä, no subtitles,10 min
Kertomus rakkaudesta ja kivusta sekä uuden elämän synnystä.

Edmunds Jansons: A LITTLE BIRD’S DIARY (Ar Ciza acim) englanninkielinen tekstitys, with english subtitles, 26 min

Ensimmäinen latvialainen animaatio-dokumenttielokuva pohjautuu 80-vuotiaan Irina Pilken päiväkirjan ainutlaatuisiin piirroksiin toisen maailmansodan lopusta 1980-luvulle saakka. Nämä piirrokset joissa tekijä näyttäytyy pienenä lintuna kuvailevat kaikkea hänen ympärillään.koko elämänkirjoa.

Pikkulinnun silmien kautta saamme nähdä välähdyksen eri ajanjaksosta. Irina Pilke on elämänsä aikana luonut uskomattoman historiallista, yhteiskunnallista, taiteellista ja dokumentaarista arvoa omaavan perinnön – muistikirjoja täynnä piirroksia jotka heijastavat 1900-luvun
Neuvostoliitto-aikakautta. Pilke on balttilais-saksalaista sekä krimin-venäläistä sukua ja syntynyt Latvian ensimmäisen itsenäisyyden aikana. Sodan aikana Irina ja hänen äitinsä päätyivät Itä-Saksan; DDR:n puolelle, jossa Irina teki työtä kääntäjänä Neuvostoliiton armeijassa. Hän
palasi Neuvosto-Latviaan ja vietti elämänsä työskennellen Valtion Elektroniikka Tehtaalle (VEF) Riikassa.
Irina ja hänen äitinsä kutsuivat toisiaan venäjäksi “pikkulinnuiksi”, tämän takia Irina piirsi itsensä ihmiseksi sekä linnuksi ja piirsi muutkin ihmiset
usein eläimiksi. Irinan havainnot jokapäiväisestä elämästä ovat elinvoimaisia, jopa ironisia ja täynnä uskomattomia heijastuksia kyseisestä ajanjaksosta. Hän tuntui hyväksyneen elämän sellaisena kuin se neuvostoaikana oli, eikä yrittänyt esittää mitään erityisen poliittisena tai ideologisena tapahtumana. Silti ajanjakson absurditeetit tulevat selväksi hänen piirrostensa päivittäisistä, yhteiskunnallisista ja poliittisista yksityiskohdista.

Laila Pakalnina: DREAMLAND (Leiputrija) ei tekstitystä, no subtitles, 35 min
Dokumenttiryhmä saapuu latvialaiselle kaatopaikalle tutkimaan asustaako roskien joukossa väitettyjä jättiläismatoja. Kaatopaikan mutanttimadot
osoittautuu kuitenkin myytiksi, mutta sen sijaan kaatopaikka tarjoaa mielenkiintoisen asuinsijan monille linnuille, eläimille sekä kouralliselle
ihmisiä. Kuvausmatka ei ole turha, sillä kameralle tallettuu kaatopaikan asukkien rinnakkaiselo jatkuvan kuoleman, maatumisen ja uudelleen syntymisen välillä. Taidokas kameratyöskentely saa kaatopaikan asukkien ympäristön aika ajoin näyttämään epätodellisen kauniilta taustalta, jossa jokaisella elollisella on oma paikkansa.

Arkadinin 6/12-elokuva: Yhden miehen sota

Elokuvakerho Arkadin esittää itsenäisyyspäivänä Risto Jarvan ohjaaman elokuvan Yhden miehen sota (1973, 114 min.). Aikaisempien 6/12-elokuvien tavoin (Kahdeksan surmanluotia, Elokuu, Rauta-aika) valkokankaalla on siis ajankohtaisinta ja kestävintä suomifilmiä.

Aika: 6.12.2008, kello 14.
Paikka: Andorra (Eerikinkatu 11)
Esitykseen on vapaa pääsy.

Kiitokset: Markku Eriksson, Kava / Tommi Partanen, Heikki Takkinen, Eero Tammi.

Arkadinin marras- ja joulukuun ohjelmistoa:
4.11.-24.11: After the War, Before the Wall
25.11: Kiinapäivä
10.12: Andrei Kontshalovski: Gloss
15.12-16.12: Latvialaisen elokuvan katsaus
20.12: Muistoissamme: Gerard Damiano

Elokuvasta Yhden miehen sota:

Jussi Kylätaskun aiheeseen pohjautuva Yhden miehen sota näyttäytyy kaksituhatlukulaisessa katsannossa tarinana köyhästä maansiirtokoneenkuljettajasta, Erik Suomiehestä, joka on aivopesty Kokoomuksen Toivotalkoilla. Propagandan seurauksesta hän perustaa oman firman ja alkaa unelmoida elämästä ilman hikeä ja rukkasia. Unelmansa toteuttaakseen Suomies kieltää sukunsa ja luokkansa, niiltä ensin kaiken riistettävän ryöstettyään. Varsin nopeasti Suomiehen onnistuukin kasvattaa itselleen kapitalistin veriset kulmahampaat, joilla hän ei toisin voi lopulta tehdä muuta kuin kaluta jalkaansa irti velkaloukusta.

Kirjattomana, karjattomana ja maattomanakaan Suomies ei kuitenkaan luovuta, vaan lausuu Ruotsiin paetessaan “Kilpailu on kovaa, mutta niin kai sen pitää ollakin”-tyylisiä aforismeja. Tämä ja elokuvan alussa ja lopussa kuultava “Oi kallis Suomenmaa” tuokin väistämättä mieleen Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan Finlandia-hymneineen ja onnellisesti hymyilevine häviäjineen.

Visuaaliselta ilmeeltään Antti Peipon kuvaama Yhden miehen sota on yksi pelottavimpia suomalaisia elokuvia. Sen hiekkakuoppien ja kivikkojen keskelle kätketyistä synkistä ja sateisista työmaaparakkileireistä ja elämästä omaa noitaympyräänsä kiertävässä linja-autossa ei olekaan pitkä matka Danten ja Blaken helvettivisioihin, mikä Risto Jarvalle ominaisesti heijastaa päähenkilön unelmien ja fyysisen todellisuuden välisen ristiriidan syvintä olemusta.

K.P.

Arkadinin Kiinapäivä: teetä ja festivaalivoittajia

Viime vuonna suuren suosion saavuttanut Kiinapäivä järjestetään tänä vuonna 25.11.2008. Viimevuotiseen tapaan lipunostajille tarjoillaan elämää suurempia aistinautintoja synnyttävää kiinalaista teetä. Järjestäjien ei tarvitse hävetä myöskään ohjelmistonsa puolesta, sillä se sisältää ainakin festivaalimenestystä arvioiden kaksi kiinalaisen elokuvan kirkkainta helmeä. Ensiksi (kello 18) esitämme mm. vuoden 2007 Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon, eli Kultaisen karhun, voittaneen elokuvan Tuya´s Marriage (Tuay de hun shi, 2006. 86 min.). Quanan Wangin ohjaama elokuva on sielukas kunnianosoitus Kiinan maaseudun paimentolaiselle elämäntavalle, joka on joutunut kohtaamaan maan valtavan talouskasvun ja kaupungistumisen luomat paineet. Näiden paineiden edessä miehet sortuvat pulloon tai itsesääliin tai muuten jäävät täysin naistensa hoteisiin. Naisista vahvin on Tuya, joka yrittää turhaan taistella muutoksen voimaa vastaan ja samalla ruokkia halvaantuneen miehensä ja lapsensa. Oma sairastuminen pakottaa kuitenkin Tuyan tekemään tulevan elämänsä kannalta tärkeitä, jopa kohtalokkaita valintoja. Illan toinen elokuva (kello 20), Li Yinin ohjaama The Knot (yun shui jao, 2006. 117 min.)on voittanut useita palkintoja Kiinassa, ja sitä tarjottiin myös Oscar-ehdokkaaksi. Se voitti Golden Rooster -elokuvajuhlilla parhaan elokuvan, parhaan ohjauksen ja parhaan äänen kategoriat vuonna 2006. The Knot palkittiin myös Shanghain filmifestivaaleilla vuonna 2007, ja samana vuonna elokuva nähtiin Cannesissa. Periaatteessa kyseessä on mitä tavallisin tarina mitä kuluneimmasta aiheesta eli rakkaudesta, mutta visuaalisen voimansa ja loistavien näyttelijäsuoritustensa (Isabella Leong & Chen Ku) ansiosta tämä Koren sotaan sijoittuva ja paikoitellen mitä jylhimmissä maisemissa kuvattu suuren budjetin sotadraama saavuttaa genrensä korkeimmat tyylipisteet. Esityspaikka: Andorra (Eerikinkatu 11) Liput: 5 euroa Esitykset on tekstitetty englanniksi Arkadinin Kiinapäivä on osa Finn-Sino ry järjestämää Kiinalaisen elokuvan viikkoja, joka toteutetaan yhteistyössä elokuvakerho Arkadinin ja Keski-Suomen, Pirkanmaan, Oulun ja Varsinais-Suomen elokuvakeskusten sekä Kiinan valtion radio-, elokuva- ja televisiohallinnon SARFT:in kanssa. Elokuvia esitetään Tampereella Niagarassa 15., 18.-19.,22. ja 26.11., Helsingissä Andorrassa 25.11., Turun Juliassa 24.-27.11., Jyväskylän IT-Dynamossa 20.-22.11. sekä Oulun Studiossa 26.-30.11. Elokuvat on tekstitetty englanniksi, ja ikäraja niihin on 18 vuotta. Liput näytöksiin 5 e. Tarkka aikataulu ja muuta tietoa löytyy osoitteesta www.festivaali.fi.

Saksalaiset klassikot vyöryvät Andorraan

Arkadin-elokuvakerhon syksy jatkuu laajalla saksalaisen klassikkoelokuvan sarjalla After the War, Before the Wall, joka meidän on kunnia toteuttaa yhteistyössä Goethe-instituutin kanssa.

14 elokuvan sarja antaa kattavan käsityksen saksalaisesta elokuvista vuosilta 1945 - 1960.

Fritz Langin Mabusen ja Ernst Marischkan Sissin lisäksi ohjelmistosta löytyy Saksan Nuoreksi kapinalliseksi mainostettu Nahkatakit, Traven-filmatisointi Helvetti merellä sekä uuden saksalaisen elokuvan syntyä ennakoiva Filmi ilman nimeä.

Sarjan toinen merielokuva on Das Bootin esikuvaksi mainittu Hait ja pienet kalat.

Kevyiden ja viihdyttävien hittien (Hans Albersin tähdittämä The Heart of St. Pauli ja Kathrin, sävelten suosikki) rinnalla tarjotaan elokuvia, jotka olisi monen poliitikon mielestä pitänyt jättää kokonaan tekemättä.

Näitä ovat mm. maanlaajuisia protesteja synnyttänyt Kirmes – hän joka pelkäsi, saksalaisten poliitikkojen seksisuhteita käsitellyt ja siten Saksan ulkoministeriön suututtanut ja Kultaisen maapallon voittanut (1958) Tapaus Rosemarie, sekä saksalaista opportunismia kritisoinut ja niin ikään Kultaisen maapallon (1959) voittanut  Me ihmelapset.

Fritz Langin jälkeen Robert Siodmak on sarjan ohjaajista kuuluisin. Häneltä esitämme saksakauden avainteoksiinsa kuuluvan elokuvan My School Chum.  Siodmakin vanavedessä  “uran” Amerikassa loi Stalingradin lääkärissä näytellyt O.E. Hasse, jonka saksalaisen elokuvan ystävät tuntevat mm. Humphrey Bogartin, Spencer Tracyn ja Charles Laughtonin äänenä. Häntä tunnetummat kasvot omaa puolestaan Pirullisessa himossa psykoileva Klaus Kinski.

Esityspaikka: Andorra (Eerikinkatu 11)
Liput: 5 euroa
Elokuvat on tekstitetty englanniksi.
Järjestäjät pidättävät oikeuden muutoksiin.
Lisätietoja:
Goethe-Institut Finnland
Puh: +358 9 68035518
www.goethe.de/finnland
saksa@helsinki.goethe.org

Tapahtumassa mukana myös:
www.arkadin.fi

Ohjelma:

10.11.08 18.00 Ernst Marischka: Sissi (1955)
10.11.08 20.00 Fritz Lang: Mabusen 1000 silmää (Die Tausend Augen des Dr. Mabuse, 1960)

11.11.08 18.00 Robert Siodmak: My School Chum (Mein Schulfreund, 1960)
11.11.08 20.00 Frank Wisbar: Hait ja pienet kalat (Haie und kleine Fische, 1957)   

12.11.08 18.00 Eugen York: The Heart of St. Pauli (Das Herz von St. Pauli, 1957)
12.11.08 20.00 Rudolf Jugert: Filmi ilman nimeä (Film ohne Titel, 1947)

17.11.08 18.00 Karl Anton: Pirullista himoa (Der Rächer, 1960)
17.11.08 20.00 Géza von Radványi: Stalingradin lääkäri (Der Arzt von Stalingrad, 1958)

18.11.08 18.00 Andorra Karl Anton: Kathrin, sävelten suosikki (Bonjour Kathrin, 1955)
18.11.08 20.00 Andorra Georg Tressler: Helvetti merellä (Das Totenschiff, 1959)

19.11.08 18.00 Andorra Rolf Thiele: Tapaus Rosemarie (Das Mädchen Rosemarie, 1958)
19.11.08 20.00 Andorra Wolfgang Staudte: Kirmes – hän joka pelkäsi (Kirmes, 1960)

24.11.08 18.00 Andorra Georg Tressler: Nahkatakit (Die Halbstarken, 1956)   
24.11.08 20.00 Andorra Kurt Hoffmann: Me ihmelapset (Wir Wunderkinder, 1958)

Kuningas lähtee Ranskaan

Elokuvakerho Arkadin kunnioittaa Paavo Haavikon muistoa esittämällä elokuvan Kuningas lähtee Ranskaan. Haavikon näytelmään pohjautuvan elokuvan on ohjannut Anssi Mänttäri.

Alkukuvana esitetään dokumentti Paavo Haavikosta.

Esitykseen on vapaa pääsy.

Aika: 20.10.2008, kello 18.00
Paikka: Andorra (Eerikinkatu 11)

Kiitokset:

Kava / Tommi Partanen, Anssi Mänttäri, Eero Tammi, YLE/Eva Lintunen.

KINO LOKAKUU III

Helsingissä 14.- 19.10.2008

Kino Lokakuu III tuo valkokankaalle 10 uutta venäläistä elokuvaa.

Tekijöistä tunnetuin on Andrei Kontshalovski, joka on vuosien harharetkien jälkeen löytänyt halun sanoa jotakin. Tästä todistaa jet set-ihmiskauppaa analysoiva teos Gloss.

Kontshalovskin jälkeen sarjan ohjaajista nimekkäin on jo Neuvostoliiton aikana maineensa vakiinnuttanut Kira Muratova, jonka Two in One on Muratovan tekemäksi yllättävän hauska ja helppo elokuva niinkin vakavista aiheista kuin rakkaus ja kuolema. Sarjan kaksi muuta naisohjaajaa ovat Travelling with Pets-elokuvallaan Cottbus-festivaalin palkintopöydän putsannut Vera Storozheva ja Sergei Jeseninin Abyss-novellin pohjalta venäläisyyden metafysiikkaa tarkasteleva Marina Razbezhkina.

Juurakon Hulda-tarinat ovat keskeinen osa venäläistä elokuvahistoriaa. Aleksander Kasatkinin Listening to the Silencen teemana onkin maalaistytön unelma opiskella Moskovassa suureksi säveltäjäksi. Klassinen on aihe myös Karen Oganesianin draamassa I´m Staying, jossa Andrei Kraskon upeasti näyttelemä vanha tohtori joutuu punnitsemaan elämänsä arvoja. Stanislav Mitinin tragikomedia Family Name puolestaan muistuttaa siitä, että perheen perustaminen ei koskaan ole mikään helppo juttu, ei varsinkaan aisankannattajalle.

Kino Lokakuu-festivaali on aina tunnettu synkistä ja lohduttomista elokuvista, elokuvista ilman valoa ja toivoa. Tätä linjaa jatkaa Aleksender Melnikin megabudjetilla toteuttama antiutopia Terra Nova, jossa sivistysvaltiot ratkaisevat vankeinhuolto-ongelman varsin järkyttävällä tavalla. Vähintään yhtä pessimistisen kuvauksen maailmasta ihmisyyden kaatopaikkana tarjoaa Konstantin Lopushanskin Strugatski-filmatisointi Ugly Swans.

Kino Lokakuu III-sarjan klassikko on Vladimir Khotinenkon vuonna 1995 ohjaama A Moslem, eli sorokinilaisella huumorilla maustettu tarina islamin uskoon kääntyneestä venäläissotilaasta ja yksilöllisestä ja yhteiskunnallisesta rappiosta, josta on pitkä matka tämänpäiväiseen Kremlin kellojen kilinään.

Koska tätä venäläisen elokuvan mestariteosta katsoessa ei tiedä itkeä vaiko nauraa, sen jälkeen järjestetään seminaari “Venäjä – rappiosta ylösnousemukseen?” Seminaarissa yritetään parhain käytettävissä olevin voimin löytää vastauksia A Moslem-elokuvan esiin nostamiin kysymyksiin.

Kari Pirhonen

Kino Lokakuun taiteellinen johtaja

Gringo italiano – Tex Willer 60 vuotta

Kukapa meistä ei haluaisi olla Tex Willer, tai edes Tiger Jack? Elokuvakerho Arkadin juhlistaakin Suomessa sukupolvia yhdistävän ja trendien yläpuolelle kasvaneen legendan syntymäpäivää 11.8. järjestettävällä Gringo italiano -tapahtumalla.

Länkkäreitä ja Tex-asiaa sisältävän tilaisuuden vieraaksi saapuu definitiivisen Willer-biografian Hornan kekäleet kirjoittanut Janne Viitala, joka kertoo sanoin ja kuvin alun perin Gary Cooperin muottiin valetusta päivänsankarista.

Sarjakuvien lisäksi Willer on seikkailut valkokankaalla. Siksi Viitalan erityishuomion kohteena on Duccio Tessarin elokuva Tex  e il Signore degli abissi (Tex and the Lord of the Deep). Gringo italiano-ilta päättyy Andrew Dominkin ohjaamaan ja Nick Caven säveltämään visuaaliseen balladiin Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta. Olkoot Robert Fordin kohtalo muistutus siitä, että pelkkä pyssy ei tee kenestäkään Tex Willeriä.

Aika: Maanantai 11.8.2008, kello 18.00
Paikka: Andorra (Eerikinkatu 11)
Liput: 5 euroa
Arkadin pidättää oikeuden muutoksiin.

Yhteydenotot: Kari Pirhonen, puh. 050 468 8713, karipirhonen ät luukku.com.

Kiitokset:
Egmont/Asko Alanen, Domus Print/Jouni Haanpää, Markku Eriksson, KingHill/Kristiina Lempiäinen, Klub ljubitelja stripa i gramofonskih ploca/Milos Sekulic & Vuk Markovic, Kulku-katin poika/Juha Aarnisalo, Like/Tommi Tukiainen, SandrewMetronome/Arto Heiskanen, Antti Suonio, Janne Viitala.

LYHYESTI TEX WILLERISTÄ

“Lännessä ihmisten täytyy olla vapaita, ei Thorn Millerin kaltaisten häikäilemättömien keplottelijoiden armoilla.”
- Tex Willer

“Lämmin sydän, kylmä pää, puhtaat kädet.”
- Feliks Dzerzhinski

Giovanni Luigi Bonellin, Tea Bonellin ja Aurelio “Galep” Galleppinin Milanossa vuonna 1948 luoma ja viisi vuotta myöhemmin pohjolaan ratsastanut Tex Willer on 2000-luvun Suomessa vuosittain kuudentoista vakionumeron ja lukuisien erikoisjulkaisujen voimalla vyöryvä instituutio. Globaalistikin tarkasteltuna mm. Brasiliassa, Intiassa, Norjassa, Turkissa ja entisen Jugoslavian alueella ilmestyvän Tex Willerin ja suomalaisten välillä vaikuttaisi olevan jonkinlainen erityissuhde – ovathan suomalaiset asukaslukuun verrattuna italialaisten jälkeen maailman innokkaimpia Tex Willerin lukijoita ja tutkijoita.

Akateemisten analyysien lisäksi Willer on jättänyt jälkensä ainakin Jarkko Laineen novelleihin ja Kalervo Palsan saagaan Texin tappajat. Timo Aarnialan sarjakuvassa takaapäin Tex Willerin näköinen cowboy puolestaan ampuu Foxy Ladyä soittavan kitarasankarin: “Taas amerikkalainen unelma. Taivaan ratsastajat tulivat noutamaan Jimi Hendrixin.”

Pohjoisitalialaisen lännenmiehen arktista menestystarinaa on selitetty Tex Willerin habituksella, josta löytyy monia suomalaisiksi kutsuttuja arvoja; keskeisimpinä äijämäisyys, tasa-arvoisuus, rehellisyys, suora- eli vähäpuheisuus ja uskollisuus kerran ostetuille vaatteille. Varmasti Texiä suomalaistaa myös tietty herkkyys ratkoa ongelmat kirveellä ja Pekka Puskan kiroamat rasvapitoiset ravintotottumukset.

Suomalaisesta ahdistuksesta lähtevä psykoanalyyttinen tulkinta korostaa merkitystä olevan sillä, että kun Tex Willerissä pienempi voittaa suuremman, miksei sitten yksi ihminen ja kansa oikeassa elämässä – olipa vastassa Kela tai puna-armeija. Näin ylivoimaisen vihollisen edessä lausutut Tex-fraasit, kuten “Tunnet kappaleen: juhlakonsertto winchesterille ja kahdelle kuudestilaukeavalle”, ovat positiivisuudessaan mitä parasta terapiaa ajoittain depressiivisyyden syövereihin vajoavalle ja “Ne jyrää meitin!” -puhekuplaa päänsä päällä kannattavalle suomalaiselle.

II

Tyypillisen Tex Willer-kirjan runkona on Hollywood-westerneistä tuttuja maisemia ja pikkukaupunkeja, whiskyä ja tequilaa sekä vahvaa yksilöllisyyttä, kaveria ei jätetä-henkeä ja julkisen vallan ja politikoinnin halveksuntaa moninaisine aiheeseen kuuluvine tyyppeineen, rotuineen ja tapoineen rikkoa preerian rauhaa. Ihmiset ovat korostetun hyviä tai pahoja ja viime kädessä miehen mitta on siinä, miten hän pärjää saluunan peilit ja pianon rikkovassa kapakkatappelussa tai vetää aseen alas reiteen nyöritetystä pistoolikotelosta.

Esimerkiksi John Fordin ja Howard Hawksin elokuvista ja tiukemmin genren rajoissa pysytelleistä ja jopa autenttisuutta tavoitelleista eurooppalaisista lännenmiehistä (Ken Parker, Mike Blueberry, Morgan Kane) poiketen Willer-tarinoissa on säännöllisesti myös maagisia ja fantastisia elementtejä ja seikkailuja kadonneiksi luultujen kansojen keskuudessa.  Niinpä Willer on elämänsä aikana kohdannut mm. viikinkejä, beduiineja, dinosauruksia ja E.T.:n sukulaisia, mutta ei ainakaan toistaiseksi mitään “mihin ei lyijy tehoaisi”.

III

Luonnollisesti Tex Willerillä on monta roolia ja hän täyttää niistä jokaisen: henkipatto, pistolero ja Texas Ranger, ja noin viisi ruutua kestäneen avioliiton kautta hän on navajo-heimon ylipäällikkö Yön kotka. Lilith-vaimonsa kuoltua navajoiden maita havitelleiden gryndereiden tartuttamaan isorokkoon Willer jäi leskeksi ja pienen Kit-pojan isäksi.

Lilithin kuolemasta asti Willer on elänyt selibaatissa eikä ole edes yrittänyt unohtaa rakkaimpansa muistoa toisen naisen sylissä. Tai sitten hän ei vain ole löytänyt Lilithin veroista kumppania, josta olisi muuhunkin kuin “hämmentämään puurokattilaa ja parsimaan sukkia”. Ylipäänsä Willer-kirjoissa nainen on lähes aina joko avuton leskiäiti, femme fatale tai hyväsydäminen huora, ja siksi niistä on turha etsiä naislukijoita kosiskelevaa emansipaatiota ja mimmienergiaa.

Supersankarille harvinaisen yh-isyyden Willer onkin hoitanut tavalla, joka tekee äidin tarpeettomaksi ja sopisi esikuvaksi kaikille maailman yh-isille, ja hänen opetuksensa pojalleen ovat lähes samoja, jotka muinoin lausuttiin Meksikon ja Yhdysvaltojen rajaseutuja muistuttavassa karussa ja kuivassa Galilean maakunnassa: “Rakasta lähimmäistäsi mutta älä käännä hänelle selkääsi.”

IV

Tex Willerin ja hänen ystäviensä Kit Carsonin ja Tiger Jackin sekä poikansa Kitin elämäntarkoitus on “puhdistaa ilma rikollisten löyhkästä”. Urakan valtavuutta ja pahuuden määrää kuvaa se, että laskujensa mukaan Willer on “passittanut lapioimaan hiiliä enemmän lurjuksia ja pohjattoman ahneuden takia rikoksen tielle kääntyneitä kuin paiserutto ja kolera yhteensä”.

Ensivaikutelmalta Willer-juoni onkin petollisen selvä ja yksinkertainen: Tex tulee ja tappaa, eli Paavo Haavikon yhdeksi luodiksi tiivistämä “rikoksen palkka on kuolema”, mutta jo muutaman seikkailun luettuaan  käy ilmeiseksi, miten Tex Willeriä ohjaa raivokas pasifismi ja Matti Kurjensaaren havaitsema “epätavallisen vahva, jopa fanaattinen oikeudenmukaisuuden paatos ja viha vääryyttä kohtaan”.  Tämän luonnollisena seurauksena Willer katsoo, että hänellä on Montesquieun vallan kolmijako-opin virtaviivaistava oikeus tutkia, tuomita ja teloittaa jokainen, jonka käsiä tahraa syyttömien tai heikkojen veri ja jonka omaisuus on hankittu riistämällä tai varastamalla.

Rauhaa edistäessään Willer ei kuitenkaan koskaan sorru ylilyönteihin tai tarpeettomaan väkivallankäyttöön. Joskus ehkä kovilta vaikuttavien kuulustelumetodienkin tarkoituksena on vain halu minimoida verenvuodatusta ja saada syytetty myöntämään syyllisyytensä lain edessä kestävällä tavalla: “Tunnustus on kaikkien todisteiden äiti.” Eikä täysin lohduton ole pahimmankaan banditon kohtalo, koska liipaisinta painaessaan Tex Willer jättää hänellekin pienen sovituksen mahdollisuuden: “Ehkä Jumala antaa sinulle anteeksi …rangaistuaan.”

Kari Pirhonen
Lähteitä:
Tex Willer 1/1953 – 8/2008
Lagerstedt, Ilpo: Minä Tex Willer
Viitala, Janne: Hornan kekäleet, sanoi Tex Willer

William Blake 250 vuotta

“Hölderlin, Nietzsche, Lautréamont, Rimbaud, Melville, Dostojevski, Kierkegaard, Strindberg. Blake on varhaisin tätä lajia.”
- Tuomas Anhava

Runoilija, taiteilija, profeetta ja mystikko William Blake täytti viime vuoden lopulla 250 vuotta. Elokuvakerho Arkadin kunnioittaa syntymäpäivää 19.5.2008 järjestettävällä William Blake 250 vuotta-tapahtumalla.

Tapahtuman vieraaksi saapuu kirjailija ja Suomen johtava WB-tuntija Risto Ahti, joka hahmottaa vaikeasti määriteltävää aihetta otsikolla William Blake – Elämä & Visiot.

1960-luvulta lähtien populaarikulttuuri on innolla imenyt vaikutteita Blaken kielestä ja kuvastosta. Tästä todistaa ja tätä ironisoi Jim Jarmuschin Dead Man. Elokuvassa Blaken elämä, filosofia ja runous -jotka kaikki ovat yhtä- liittyy osaksi westernperinnettä ja intiaanikulttuuria.

Ahdin alustuksen ja Jarmuschin elokuvan lisäksi tarjolla on varhaisinta ja harvinaisinta suomalaista undergroundia: rouva UKK eli Sylvi Kekkonen lausuu suomentamiaan Blake-katkelmia. Radio-ohjelma on äänitetty 01.01.1951.

Aika: Ma 19.5.2008, kello 18.00 – 21.00
Paikka: Andorra (Eerikinkatu 11)
Liput: 5 euroa

Lisätietoja:
karipirhonen@luukku.com
0504688713

Arkadin kiittää: Risto Ahti, Markku Eriksson, Urho Kekkosen Arkisto/Pekka Lähteenkorva, Like/Tommi Tukiainen, Pirkanmaan elokuvakeskus, Yle/Riku Tanninen

Järjestäjät pidättävät oikeudet muutoksiin.

WILLIAM BLAKE (28.11.1757 – 12.08.1827)

Elinaikanaan William Blake näki painettuna vain yhden teoksensa (Poetical Sketches, 1783), muuten hän monisti itse vähintäänkin omituisina pidetyt kirjansa ja jakeli tuotoksiaan niille harvoille, jotka niitä suostuvat lukemaan saati ottamaan vastaan. “Myös kuvataiteen saralla fantastisesti ja goottilaisesti maalanneen Blaken epäonnistuminen oli taattu.” 1700 – ja 1800-lukujen kulttuuripiireissä Blake oli ozzyosbournelainen poikkeama, jonka erikoisuus tunnustettiin mutta samalla hänen – alemmasta keskiluokasta ponnistaneen itseoppineen ja käsityöläisen – paikkansa oli enemmän porstuassa kuin salongissa. Hyvin kuvaava aikalaisarvio on Blaken tunteneen William Wordsworthin luonnehdinta: “Ei ole epäilystäkään, etteikö tuo miesparka olisi hullu, mutta hänen hulluudessaan on jotain mikä kiehtoo minua suuresti.”

Kello 7.45 syntynyt William Blake oli kolmas seitsemästä lapsesta, terve ja heistä ainoa, jolla pysyi kynä kädessä ja joka löysi maailman hiekanjyvästä ja taivaan villikukasta; isänsä James oli trikootavarakauppias, äitinsä nimi oli Catharine. Lapsena Blake sai olla miten huvitti, piirrellä lapsuusympäristönsä näkymiä ja kuunnella jumalaisiin ilmestyksiin uskoneita radikaaliprotestantteja, joille kirkko ja valtio olivat saatanasta.

Kymmenenvuotiaana Blake pistettiin piirustuskouluun ja sitä kautta hänestä tuli kaivertajamestari James Basiren kisälli, noin kahdenkymmenen vanhana hänellä oli itsenäiseksi kaivertajaksi tarvittava kyky vastaanottaa taiteilijoiden ja kirjojen kustantajien tilauksia. Lopun elämänsä Blake toimikin eräänlaisena taiteellista ammattia harjoittavana työläisenä, eli kopioi toisten teoksia kirjoiksi tai julisteiksi painamista varten.

Sen lisäksi, että sai vähän rahaa, raskaan ja yksitoikkoisen työnsä kautta Blake solmi suhteita aikansa kulttuurihenkilöihin. Näiden sivistyssanoja viljelevien kirjaoppineiden ja etiketin mukaan käyttäytyvien siniveristen keskuudessa Blake kätki epävarmuutensa ja alemmuuskompleksinsa ylimielisyyden ja itsevarmuuden vaippaan ja innostuessaan heilutti oikeaa kättään kuin moukaria alleviivatakseen vastenmielisyyttään niitä mielipiteitä kohtaan, jotka hänestä olivat “from ærs”.

Elämän Vimmaiseksi ylistäjäksi Blake eli yllättävän staattisesti. Hän ei koskaan ylittänyt kanaalia eikä muutenkaan juuri matkustellut, ylipäänsä Lontoosta poistui vain harvoin; siellä syntyi, eli ja kuoli ja sen tarustoon kuuluu samalla tavalla kuin Viiltäjä-Jack ja Sherlock Holmes.

Lontoon savu ja saastaisuus kuitenkin pakottivat Blaken usein pakenemaan luontoon, jonka suuruus ja kaikkivoipaisuus synnyttivät hänessä, muuten raittiissa miehessä, delirium tremensin kaltaisen olotilan. Jos hänen olisi pitänyt valita, hän olisikin ottanut ennemmin viiniköynnöksellisen rypäleitä kuin kukkarollisen guineankolikoita, aurinko oli hänelle smaragdia kirkkaampi.

Tämän tietäen ei ole aivan mahdotonta uskoa väitteitä, joiden mukaan Blake mielellään tuuletteli kaluaan Hercules Buildingin verannalla niin kuin Aatami Eedenissä.

Koska paratiisissa on hauskempi kaksin kuin yksin, kahdenkymmenenviiden vanhana Blake otti vaimokseen Catharine Boucherin, lukutaidottoman torikauppiaan tyttären. Ollakseen parempi neron vaimo “Kate” opetteli lukemaan ja palvomaan miestänsä. Hän ei täysin onnistunut yrityksessään ja ajoittain vaimon sivistymättömyys ja mustasukkaisuus raivostuttivat Blakea suuresti. Lapsia heillä ei ollut.

Näyt ja visiot olivat keskeinen osa Blaken elämää; niistä puhui, niihin uskoi ja kaikesta päätellen hänen oli monen aikalaisensa tavoin ilmeisen helppo palata ihmiskunnan alkulähteille ja omaksua täydellisesti ensimmäinen ihmisten kehittelemän suuren ajatusjärjestelmän, näkymättömän ja ihmisyhteisölle rinnakkaisen henkimaailman käsite

Ensimmäisen näkynsä (enkeleitä puun oksilla) Blake näki kymmenvuotiaana.

Tätä merkittävämmäksi osoittautui Robert-veljen kuolinhetki, jolloin William näki veljensä sielun erkanevan vapauteen riemukkaasti, käsiään taputtaen. Robertista tulikin Williamin kotihenki, jonka William koki aina olevan itseään läsnä ja joka ohjasti häntä läpi elämän. Robertin opastamana William myös ratkaisi kohopainosyövytystekniikan (relief etching) salaisuuden. Keksintönsä ansiosta Blake pystyi maalaamaan ja kirjoittamaan samalle levylle aikaisemman levyillä pelaamisen sijasta ja näin sai auteurmaisen mahdollisuuden työskennellä ilman kenenkään apua.

Robertin jälkeen Blake viihtyi parhaiten John Milton-vainaan seurassa, myös Jeesuksen ja Luciferin kanssa hän kävi mielenkiintoisia keskusteluja.

Reaalimaailman asioista Blakea innosti Ranskan vallankumous ja Yhdysvaltain vapaustaistelu, jotka merkitsivät 1700-luvun lopun nuorisolle samaa kuin kommunismi 1960-lukulaisille.

Kansannousujen alkumenestyksestä huumaantuneena Blake piti päässä punaista lakkia ja uneksi alkufeministi Mary Wollstonecraftin ja Ihmisoikeuksien laatija Citizen Painen kanssa, miten kohta jyristen sortuvat taantumuksellisen Britti-imperiumin muurit, kansat vapautuvat kahleistaan ja vanha ja mätä korvataan uudella ja tuoreella, valolla ja vehreydellä; “tanssilavalla”, jota Blake myöhemmin kutsui Jerusalemiksi. Henki oli korkealla, usko voittoon vankka ja sydämissä kiilui vallankumouksellinen hehku kiihkoisalla katkeruudella yhteiskunnan vääryyttä ja sielunkylmyyttä kohtaan: “Nor shall my sword sleep in my hand!”

Ranskan ja Pohjois-Amerikan tapahtumia seuratessaan Blaken vallankumouksellinen hehku  himmeni sitä mukaa kun Pariisissa tippui päitä olkikoriin ja Ludvigin tyrannia vaihtui Napoleonin diktatuuriksi. Tämän kanssa samanaikaisesti kiihtyvän teollistumisen ja modernisoitumisen sekä tästä seuraavan yhteiskunnallisen eriarvoistumisen ja sosiaalisten ongelmien kasautumisen yhteisvaikutuksesta Blake masentui ja kadotti uskonsa siihen, että yhteiskuntaa voitaisiin parantaa politiikan keinoin.

Tätä vasten kiintoisa joskin kiistanalainen on mm. Jyrki Kiiskisen edustama tulkinta, joka lukee Blaken runoista ehkä tunnetuimman symboloivan sitä, miten höyrykoneet ja kehruu-jennyt ahmivat ihmisyyden loputtomaan nieluunsa: “Tyger, Tyger, burning bright / In the forests of the night.”

Itsetutkiskelun jälkeen Blaken ihanteeksi muodostui oman sielunsa ehdoilla tapahtuva elämä vallitsevan ja hallitsevan yhteiskunnan ulkopuolella. Vanhenemisen myötä Blaken ihanne tai filosofia sai yhä kristillisimpiä sävyjä ja hänen ajattelunsa täytti unelma “kuolevaisuuden maailman” kärsimykset lopettavasta maailmanlopusta.

Äitinsä antaman yksityisopetuksen ja huonolla menestyksellä suoritettujen kuvataideopintojen lisäksi Blake ei juuri kuluttanut koulun penkkejä ja siellä kopioinut paperille toisten ajatuksia. Tästä oli hyötynä ideoiden rohkeus ja ajatusten avaruus, heikkoutena kritiikin puutos ja tietojen hataruus.

Mieluiten Blake tutki “hupaista ja opettavaista” Raamattua, henkisistä esikuvista mainituin on Emanuel Swedenborg. Yleisimmin sanotaan varhaisrunoutensa viittaavaan Ben Johnsonin ja Edmund Spencerin tuntemukseen, maalaustaiteen puolella hänet yhdistetään Albrecht Dureriin. Omien sanojensa mukaan Blake oli eniten velkaa oppipoikavuosilleen, jolloin kaiversi Westminster Abbeyn hautamonumentteja; jäljittelemisen arvoisia hänelle olivat Rafael ja Michelangelo.

Songs of Innocence and Experience. The Book of Thel. The Marriage of Heaven and Hell. Milton: a Poem. Inferno. Proverbs. America: a Prophecy. The Book of Uziren – siinä Blaken omia teoksia.

Runoutta, kuvataidetta ja profetiaa. Sanoja ja kuvia, joiden ainoa tilaaja oli tekijä itse. Lampaita ja susia, rakkautta ja vihaa. Taivaallista viattomuutta ja helvetillistä turmellusta sekä uskonnollis-poeettis-poliittista uusmytologiaa ja monenmuotoisia kummajaisia ja hirviöitä, joita yleisesti pidetään erilaisten ihmistyyppien vastineina. Ja taustalla ja keskipisteessä historiallisen todellisuuden havainnointia, Raamatun tulkintaa ja Blaken henkilökohtaisia himoja, visioita ja arkielämää, jotka kaikki limittyivät toisiinsa ja näin Lontoon huorat muuttuivat enkeleiksi ja hevostallit temppeleiksi ja Blaken ovelle kuseksinut ja “Damn the king. The soldiers are all slaves!” huutaneelle Blakelle maanpetossyytteen aiheuttanut humalainen sotamies Scofield mystifioituu sotaa ja sosialistista realismia lietsovaksi Albionin yhdeksänneksi pojaksi.

Vaikka aikalaisten ylenkatse loukkasi, kritiikki kirveli ja hiljaisuus raastoi, Blake ei hetkeäkään epäillyt omia kykyjään ja taitavuuttaan tai taitamattomuuttaan hyljeksi muodin mukaista koristelua ja yleisöä kosiskelevia helppotajuisia tyylejä ja korvasi ne paikoin lähes barbaarisella loistolla ja rohkealla ja väkivaltaisella sommittelulla, jota täydensi hieno rytmien, värien ja vaikutelmien taju. Eräässä yhteydessä hän kutsui teoksiaan visionaarisiksi eli kuvitteelliseksi; yritykseksi elvyttää se, mitä muinaiset sanovat kulta-ajaksi. Hänelle oli kaikki runoutta ja koko maailma yhtä jatkuvan fantasian eli mielikuvituksen näkyä ja taiteilija profeetallinen totuuksien välittäjä, tämän hetken, mennen ja tulevan näkijä, jota tarvitaan koska huono taide & tiede on pilannut ihmisten silmät tai kokonaan sokaissut heidät.

Teemoista ikuisin on ihmisen ja Jumalan suhde, jonka Blake tulkitsi päättyneen sovintoon kun Jumala kuoli vapaaehtoisesti Jeesuksen hahmossa ja näin paljasti instituoidun Jumaluuden alle kätketyn ihmisyyden, jossa tärkeintä on vapaus, veljeys ja rakkaus.

William Blake kuoli “kaikkein tyylikkäimmällä tavalla” kello 18.00 noin sata päivää vaille seitsemänkymmenen vuoden ikää.

Koko kuolinpäivänsä kuolinvuoteellaan makaava Blake kuvitti Dantea, kunnes yhtäkkiä sanoi itkevälle vaimolleen: “Stay, Kate! Keep just you are – I will draw your portrait – for you have ever been an angel to me.” Valitettavasti tämä muotokuva katosi myöhemmin, jos sellaista koskaan on ollutkaan. Piirtämisen lopetettuaan Blake veisasi virsiä silmät loistaen, kertoi olevansa onnellinen kun kohta pääsee sinne mistä on niin kauan haaveillut ja lupasi rakastaa vaimoaan iäti. Sitten Blake henkäisi syvään ja kasvonsa saivat “langenneen enkelin” kauniin ja ylevän ilmeen, ja viiden päivän päästä Blaken ruumis laskettiin Bunhill Fieldsin hautausmaan ryhmähautaan Blakelle vieraiden Margaret Jonesin, Rees Thomasin ja Edward Sherwoodin jäännösten joukkoon odottamaan heidän jälkeensä maahan laskettavien miesten ja naisten ruumiita.

Läpimurtonsa Blake teki vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen, jolloin ilmestyi hänen teostensa ensimmäinen täydellinen laitos, vaikkakin jo elämänsä viimeisinä vuosina ryhmä nuoria maalareita ja salatieteilijöitä kiinnostui köyhyyteen vajonneen Blaken töistä ja tuki häntä taloudellisesti. 1800-luvun puolivälin jälkeen julkaistut runovalikoimat ja elämäkerrat edesauttoivat Blaken uudelleenarviointia kulttuuripiireissä. Tässä tärkeää roolia näytteli itseään Blaken inkarnaatioksi kutsunut Dante Gabriel Rossetti.

“Nyt kun on nähtävissä, että Blaken profetiat ovat käyneet ja yhä käyvät toteen”, Blaken arvostus kasvaa kasvamistaan ja kuvalliset ja sanalliset teoksensa synnyttävät säännöllisin väliajoin väitöskirjoja ja tulkintoja, jotka usein kertovat enemmän tutkijasta kuin tutkittavasta ja lähestyvät Blakea tavalla, joka olisi hänelle itselleen hieman vieras. Blaken suosio ei rajoitu pelkästään akateemiseen maailmaan, vaan hänen itseoppineisuutensa, taiteilijan vapautta korostavat kirjoituksensa, erilaisuutensa, erikoisuutensa, mystisyytensä, rokkaavat riiminsä ja sarjakuvamaiset piirroshahmonsa raflaavine nimineen ovat eräitä syitä siihen, miksi William Blakesta on ikonisoitunut populaarikulttuurin keskeishahmo, jonka nimen mainitsemista saa automaattisesti tiettyä lisäarvoa.

Niinpä militarismia ja nationalismia vastustanut William Blake tuli ensimmäisessä maailmansodassa tavallisille briteille tutuksi Hubert Parryn isänmaallisen paatokselliseksi sovittaman Jerusalem-hymnin kautta. Myöhemmin Parryn versiosta kehittyi Englannin jalkapallomaajoukkueen kannatuslaulu ja New Jerusalem-termistä keskeinen osan blairilaista jargonia. Heavyhenkisemmin Jerusalemin “brittiläistä sielua”, majesteetillista poljentoa ja klassista riimiä “And did those feet in ancient time” on hyödyntänyt Iron Maidenin laulaja Bruce Dickinson soololevyllään The Chemical Wedding.

Dickinsonin lisäksi Blakea ovat diganneet Van Morrison, Bob Dylan, U2, Patti Smith, Jah Wobble ja kymmenet kirkkaammat ja himmeämmät rockstarat. Kirjallisuudessa ja kuvataiteessa Blaken vaikutus on ilmeinen erityisesti Alan Mooren tuotannossa, joskin jonkinlaisen hippiliikkeen idolin hänestä loi Aldous Huxley. Blake-elokuvista tärkeimmät ovat Dead Man, joka sai alkunsa Jim Jarmuschin löydettyä yhtäläisyyksiä Blaken ja intiaanien maailmankäsitysten väliltä, ja kuin vahingossa Blaken teemat tiivistävä Blade Runner, josta löytyy elokuvahistorian tunnetuin Blake-sitaatti, Satan Smiting Job with Sore Boils-taulun saatanan näköisen Rutger Hauerin eli Roy Battyn lausuma: “Fiery the angels fell / Deep thunder rolled around their shores / Burning with the fires of Orc.”

Teksti: Kari Pirhonen

Lähteitä ja lainattuja:
Peter Ackroyd, Risto Ahti, Tuomas Anhava, Karen Armstrong, David Bindman, William Blake, Rita Dahl, Bruce Dickinson, Marko Hautala, Jim Jarmusch, Jean-Jacques Mayoux, Joel McIver, William McNeill & J.R. McNeill, Erno Paasilinna, Edgar Allan Poe, Iain Sinclair, Helena Sinervo, Neil Spencer,  E.T. Thompson, Roger Witson, Jah Wobble

Etnoelokuvia Helsingissä

IFUSCO ja elokuvakerho Arkadin esittävät torstaina 15.5. sarjan saamelaisia ja suomalais-ugrilaisia elokuvia, jotka kertovat valtakulttuurien varjossa olevien vähemmistökulttuurien vaikeuksista ja mahdollisuuksista.

Tapahtuma on osa Suomalais-ugrilaista IFUSCO XXIV konferenssia (14.5-18.5), jonka järjestävät Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY, Sukukansojen ystävät ry sekä suomen kielen ja sen sukukielten opiskelijoiden ainejärjestö Siula ry yhteistyössä Helsingin yliopiston Suomalais-ugrilaisen laitoksen kanssa.

Aika: 15.5.2008, kello 17.00-21.00
Paikka: Andorra (Eerikinkatu 11)
Liput: 3 euroa

Järjestäjät pidättävät oikeuden muutoksiin.

Lisätietoja:
www.ifusco.info
www.arkadin.fi

Järjestäjät kiittävät: Samediggi /Liisa Holmberg, Anastasia Lapsui & Markku Lehmuskallio, Amoc, Castren-seura, Ima Filbma- ja Sátneduodji, Kalevala-seura, Kristiina Morning; October Film Oy, Saamelaisalueen koulutuskeskus, Tuupa Records

Elokuvat & ohjelma:

Kello 17.00
Amoc: Peili (Sápmi/Suomi 2007, 4 min)
O: Mikkal Morottaja; T: Sogsakk; K: saame
Amoc räppää maailman ensimmäisellä inarinsaamenkielisellä musiikkivideolla.

Tiina Sanila Band: Uuh! (Sápmi/Finland 2007, 3 min)
O: Mika Luovi; T: Tuupa Records Oy; K: koltansaame
TSB rokkaa maailman ensimmäisellä koltankielisellä musiikkivideolla.

Ima Aikio-Arianaickin: Kahden maan lapsi (Sápmi/Suomi 2007, 27 min)
T: Ima Filbma- ja Sátneduodji; K: saame, kreoli; T: englanti, suomi
Ohjaajan kahdeksanvuotias poika Áilu elää kahden maailman – tuntureiden ja tropiikin – välillä. Saamelaisen mummonsa kanssa hän kalastelee, mauritiuslainen mummo perehdyttää häntä hindu-uskontoon. Kahta täysin erilaista maailmaa yhdistää kummankin suvun rakkaus poikaan.

Katja Gauriloff: Huuto tuuleen (Sápmi/Suomi 2007, 57 min)
T: October Film Oy; K: saame, suomi; T: englanti, suomi
Kolttasaamelainen kulttuuri haluaisi perinteiseen tapaan tukeutua luontoon, mutta moderni yhteiskunta on tehnyt sen lähes mahdottomaksi. Dokumentti seuraa kolttien luottamusmies Veikko Feodoroffin ponnisteluja kulttuurin säilyttämiseksi ja lobbausmatkoja aina Brysseliin saakka. Löytyykö tunnelin päästä valoa?

Kello 19.00

Kirsikka Moring & Virke Lehtinen:  Karhun kämmenellä (Suomi 2004, 55 min)
T: / Filmiryhmä Oy; K: suomi, venäjä
Suomensukuiset mansit Länsi-Siperiassa kamppailevat öljyn ja votkan puristuksessa kielensä ja kulttuurinsa katoamista vastaan. Vuosina 2000-2003 kuvattu dokumentti seuraa pienen, mansien pyhillä rituaalipaikoilla nuokkuvan Lombovozin kylän selviämistaistelua.

Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio: Matka (Sápmi/Suomi 2007, 78 min)
T: Giron filmi Oy; K: nenetsi; T: suomi
Nenetsielokuva kuvaa ihmiselämän kaaren aivan lapsesta vanhuuteen ja haudan lepoon. “Elämä täällä on vain kuin vedessä kuun kuvajainen. Otat sen kämmenelle, kummeksut: onko sitä.”